Nopeammin kuin uskoinkaan: on taas ihan hauskaa olla täällä. Auringonpaiste, kiva päivä yliopistolla ja kavereiden näkeminen viinilasillisen merkeissä saivat mut taas kummasti Savoraiteilleni. Oli melkoisen hieno kuukin taivaalla möllöttämässä kun kävelin keskustaan päin.

Alkoi yksi uusi kurssi, mikä vaikutti tosi mielenkiintoselta. Luennoitsija on mulle entuudestaan ihan vieras, mutta ihanaa vaihtelua tuttuihin naamoihin; sai opiskelijoita osallistumaan luentoon jatkuvasti herättämällä keskustelua ja käytti loistavia esimerkkejä. Ja ihmiset jopa siis keskustelee siellä! Vaikuttaa siltä, että ne on tottuneet tämän luennoitsijan  tyyliin eivätkä sen takia pelkää avata suutaan. Kerrankin melkein odottaa jo seuraavia luentoja.
 
Eli kaikin puolin mukavan stimuloitunut ja innokas on oloni tämän päivän jäljiltä. Kaupassa oli tosin hetki, kun meinasin polttaa päreeni aivan totaalisesti. Jostain syystä lähimarketin kassat antavat mummojen tulla jonon ohi vaihtamaan rahaksi pullokuittejaan (tosin yksi kaveri kyllä kertoi, että on ollut todistamassa tilannetta, jossa tomera kassa passitti mummelin muiden tavoin jonon perään, ja mistä mummo oli luonnollisesti nostanut äläkän pystyyn). Rahanvaihtoviivytyksen jälkeen pääsin vähitellen kassalle, ja olin unohtanut punnita kukkakaalin. Jätin sen sovinnolla sivuun, koska se oli selkeästi mun oma moka ja vihannesosasto on kaukana kassoista. Tässä vaiheessa jono kyseisellä kassalla alkoi myös olla jo sen verran hurja, etten missään nimessä halunnut olla syypää mihinkään lisäsäätöön. Mutta sitten se saakelin koodinlukija ei suostunut lukemaan parsakaalin viivakoodia.Kassasetä soitti hevi-osastolle; kukaan ei vastannut; yritti vielä uudemman kerran näppäillä koodin; ei toiminut edellenkään. Lopulta sanoin, että voin jättää sen parsakaalinkin sivuun. Lisäksi olin vielä vähän ikävä sille kassasedälle, koska tuntui vaan niin onnettomalta jättää  se parsakaali (kukkakaali nyt oli aika sama, se ei ees oo niin hyvää!). Tänään ei siis ollut mun vihannespäiväni, selvästikään. Harmittaa kyllä vähän näin jälkikäteen, että alennuin olemaan just sellainen ärsyttävä valivaliasiakas, joita oon niin monta kertaa manannut ollessani itse asiakaspalvelutöissä. Etenkin, kun tämä kyseinen kassa kyllä teki kaikkensa eikä missään vaiheessa ollut millään tavalla epäkohtelias, päinvastoin!

Mutta näin käy kyllä mulle niiiiin usein. Oon ikävä jollekin, koska hermostun ja sillä hetkellä en ajattele yhtään laajemmin vaan puran asian nyt ja heti lähimpään ihmiseen. Noin 30 sekuntia myöhemmin iskee katumus. Näin ehkä kävi myös eilen, kun päätin kanavoida kaiken vitutukseni ja Helsinki-ikäväni yhteen opiskelukaveriini, jota ajattelin verenhimoisesti ja uhmakkaan vihamielisesti koko illan (ja vähän kyllä vielä aamullakin). Nyt en oikein enää ole varma, mistä sekin oikein lähti!