Viikonloput ovat yleensä aikaa, jolloin kaipaan Helsinkiin eniten. Kaipaan sitä normaalia, spontaania hengailua kavereiden kanssa, kun voi vain istua toisen sohvalla ja jauhaa paskaa miettimättä kuumeisesti mihin baariin tänään lähdettäisiin. Lopulta ruoanlaitto, huono mutta paras huumori ja korkeintaan piipahtaminen kulman takaisessa lähikuppilassa riittävät pitämään meidät onnellisina.

Tuntuu että täällä ei ole vaihtoehtoja; jos menen tapaamaan kavereita, lopulta lähdetään melkein poikkeuksetta baariin. Ei baarissa käymisessä sinänsä mitään vikaa ole, päinvastoin - olen varsinainen baarissaroikkuja ja kannatan hurraahuudoin ulkonakäymistä sosiaalisen kanssakäymisen muotona. Näin keskustassa asuvana baarissa hengailu on muodostunut vakiintuneimmaksi  tavaksi  viettää aikaa kavereiden kanssa.

Joskus vaan ei jaksaisi, vaan haluaisi käpertyä roskiksen näköisenä sohvalle ja nauttia vanhan ystävän äänestä.

Viikonlopuissa on muutakin nostalgiaa aiheuttavaa kuin illanviettotapojen problematiikka. Valtuutin juuri ystäväni kävelemään puolestani Töölönlahden ympäri, sillä sää sielläpäin on kuulemma ihana. Täälläkin voi toki kävellä, ja teenkin sitä. Tunnelma sunnuntaikävelyilläni ei kuitenkaan ole sama; Helsingissä kävellessäni hakeudun aina niille samoille rannoille, samoille kaduille. Ne ruokkivat muistoja, tuovat mieleeni menneitä hetkiä jotka olivat olleet vaarassa unohtua. Se merenlahti, jota olen katsellut lapsuudestani asti.. Ei ole sen maiseman voittanutta.
Samanlaista tunnesidettä Kuopioon ei ole, vaikka tästä kaupungista pidänkin ja viimeisen vuoden aikana huomattavissa on ollut jopa kotiseuturakkauteen verrattavia tuntemuksia. Ja toisaalta, täällä kävellessä minua ilahduttavat uudet kadut ja kulmat.